Ei sopinut lapsille, mutta katsoimpa kuitenkin!

Posted on 22.11.2011

0


Lapsilta usein kielletään sarjat, joissa huumori on ronskia, kieli väärällä tavalla värikästä, kaikki aivan mauttomuuksiin menevää ja ohjelmalla on jopa k-merkintä. Eihän tällaista saa pienet punaposket katsoa. Suurpiirteisesti näillä syillä äitini yritti evätä minulta South Parkin katsomisen, kun olin juurikin jotain yhdeksän vuotta vanha. Syystä, jota en nyt muista, sain kuitenkin jatkaa myöhään esitettävän sarjan seuraamista. Toisinaan äitini nauhoitti jaksoja VHS kaseteille saadakseen minut nukkumaan. Heräsin sitten aamulla tapittamaan edellisillan jakson ennen kuin lähdin kouluun. Viime aikoina olen ymmärtänyt, että South Park oli selviytymiskeino, josta olen edelleen kiitollinen niin äidilleni kuin Trey Parkerille ja Matt Stonelle.

Lapset hakevat samaistumisen kohteita. Moni aikuinen olisi ehkä pelästynyt siitä, että minä samaistuin oranssi nuttuiseen Kennyyn enkä sitten vaikka johonkin onnellisen iloiseen Disney prinsessaan. Mutta miksi? Ehkä siksi, että vaikka lähtökohdat Kennylla olivat surkeat ja kirjaimellisesti köyhät, niin hahmo kuitenkin osasi ottaa ilon irti, vaikka kohtalo kuolettavastikin potki välillä päähän. Tämä lohdutti minua monellakin tapaa.

En ollut niin köyhistä oloista kuin Kenny, mutta kyllä täällä Suomessakin on köyhyyttä ollut ja tulee aina olemaan. Viimeisimmässäkin Länsiväylässä (Viikonvaihde 19.–20.11.2011 No:88) surkutellaan Espoon kasvanutta lapsiköyhien määrää (joka kymmenes espoolaislapsi on köyhä, muualla maassa luvut ovat kuulemma hurjemmat). Artikkeli tiivisti aika mukavasti sen, millaista elo köyhällä lapsella täällä Suomessa on. Tuloerot eivät heitä ihan sellaista kuperkeikkaa, että täällä nähtäisiin nälkää. Erot tulevat muista asioista. Oma äitini oli työkyvyttömyys eläkkeellä ja yksinhuoltaja, joten meidän alhaiset tulomme selittyvät tällä. Muistan välillä rehellisesti itkeneeni itsekseni sitä, ettei minulla olisi mahdollisuutta aloittaa mitään harrastusta, johon kuluisi turhaan vain rahaa. Olin vain lapsi, mutta ymmärsin tilanteemme ja siksi yritin omalla pienellä panoksellani ”pitää taloutta kasassa”. Kuulostaa hurjalta ja en usko, että äitini oli tietoinen siitä kuinka paljon käsitin. Tiesin, että oli paljon asioita mihin minulla ei olisi mahdollisuuksia.

On ehkä ilkeää verrata itseään johonkuhun, jolla asiat ovat vielä huonommin, mutta onko näin jos hahmo on fiktiivinen? Oloani helpotti katsoa South Parkia ja olla iloinen niistä asioista, joita minulla oli. Ehkä häpeilin kummallisia monoja ja ikivanhoja suksia, mitä luokkatoverini tapittivat ihmeissään, mutta en sentään luovuttanut. Muilla saattoi olla hienot ja kalliit harrastuksensa, mutta myös minulla oli jotain, mitä he eivät voineet saada. Kyllä, eihän kaikille tosiaan annettu lupaa katsoa South Parkia ja vaikka vitsit olivatkin kuinka tyhmiä, niin tämä sai minut tuntemaan että myös minulla oli jotain, mitä kaikki eivät voineet saada. Ehkä en ollutkaan niin erilainen. Tai ehkä olin, mutta se ei enää tuntunut niin pahalta.

Eikä South Park koskaan lähtenyt minusta. En tiedä olenko Suomessa ainoa sarjalle todella omistautunut fani, sitten taustani tai jonkun muun syyn vuoksi. Tosin siltä se vaikuttaa, kun valtiossamme tuntuu edelleen kummittelevan ajatusmalli: ”South Park = pissakakkahuumori + kiroilu” Sitähän niissä ensimmäisissä kausissa oli paljonkin, mutta sarjasta löytyy muutakin. Wikipedia lainaus kertokoon sen minua viisaammin:

”Sarja saattaa päällisin puolin näyttää keskittyvän lähinnä shokeeraamiseen, kiroiluun sekä alapää- ja kakkahuumoriin, mutta varsinkin sen myöhemmissä jaksoissa on taustalla lähes aina syvempääkin sisältöä. Sarjassa esimerkiksi kritisoidaan taikauskoa, vaihtoehtolääketiedettä ja salaliittoteoriota. Yksi South Parkin piirteistä on julkisuuden henkilöiden ja ilmiöiden parodiointi, ja sarja yrittää provosoimalla tuoda esiin yhteiskunnan kipupisteitä ja tabuja, joista ei aina uskalleta puhua suoraan.” – Wikipedia: South Park

Suomessa ihmiset ovat hiukan hitaita ja tyhmiä, eikä heitä oikeastaan kiinnosta mitä maailmalla tapahtuu. Onko näin? Jenkit saavat South Park jaksonsa keskiviikkona, minut ne tavoittavat torstaina. Ottaahan vaikka My Little Pony: Friendship is Magic kantaa 3-vuotiaiden ystävyysjuttuihin, mutta minua kiinnostaa muukin. En ole vieläkään päässyt yli siitä, miten ihailen sitä tapaa jolla Parker & Stone tuovat asioita esille ja ottavat niihin kantaa. Ehkä siitä on tullut osa minua. South Park on auttanut minua muodostamaan identiteettini ja se on antanut minulle rohkeutta yrittää. Ehkei moni tule tätä ymmärtämään, mutta hei ”Screw you guys, I’m going home” vaan teillekin. :]

Haluaisin kertoa kaikille niille, joilla on ollut vaikeaa tai he kuuluvat siihen 10% tai isompaan lukuun – älkää luovuttako. Rikastuttakaa itsenne unelmilla, sillä teillä on mahdollisuuksia vaikka mihin. Se voi tuntua etäiseltä, mutta se ei ole mahdotonta. Maailmassa on jotain, joka odottaa teitä. Juuri ja vain teitä. So go for it!

"You are going to be okay, Karen! You have to keep believing that!"

Mainokset
Posted in: Avautumiset