Hopeanuoli!musikaali – Kannattaako hyvän esiintyvän ohjelman järjestäminen?

Posted on 12.9.2011

13


Idea ja kaiken alku

Vuosi sitten syksyllä katsoimme hyvän ystäväni Saaran kanssa maratonina Hopeanuolen leikkaamatonta versiota.  Toisin kuin legendaarisessa leikatussa versiossa, tässä jokainen jakso oli erillinen. Tämä tarkoitti tietenkin sitä että jokainen jakso sisälsi Opening & Ending kappaleet. Kappaleissa oli suomenkieliset tekstitykset, joita ei kirveelläkään olisi saanut sovitettua koska ne olivat suoria sanakäännöksiä. Luonnollisesti aloimme hyvänä vitsinä laulaa ja sovittaa näitä kappaleita joka jakson alussa ja lopussa. Kuolettavan hauskuuden keskelle mieleen kuitenkin hiipi ajatus siitä, että näistä voisi oikeasti saada hyvältä kuulostavia suomenkielisiä kappaleita.

Toisena maraton iltana odotimme ystäväämme, ja minun kämppistäni, Kiraa palaavaksi jenkeistä. Olimme sinnitelleet hereillä pitkään, kun Kira viimein saapui myöhään yöllä. Väsymyksen sekaisina kerroimme Kiralle miten hauskaa Hopeanuoli kappaleiden suomeksi laulaminen oli ollut.

Laulamisesta kun oli ollut puhetta, niin pian katsoimme Kiran kanssa A Very Potter Musical – musikaalin. Tälle koomiselle musikaalille nauraessa syntyi ajatus siitä, että kyllä mekin tuohon pystyttäisiin. Kipinä sai alkunsa. Saatoimme siinä katsoa vielä toisenkin osan (A Very Potter Sequel), kunnes menin koneelleni kuuntelemaan Ginga Nagareboshi Gin:in soundtrackin. Päätös oli tehty.

Ensimmäiset askeleet

Ääriviivojen hahmottelu oli alkanut. Hopeanuolen rooliin oli valittava joku, joka oikeasti sopisi siihen täydellisesti. Esitin nimen ja molemmat, Saara ja Kira, olivat välittömästi samaa mieltä. Se, että KiBi (Mikael Luotolahti) saisi Hopeanuolen roolin, oli ennalta päätetty jo ennen kuin kysyimme häneltä. Karhukoiran kova kohtalo ja raskas tulevaisuuden taakka laskettiin KiBin hennoille pennun hartioille. Mutta KiBi ei kieltäytynyt ja tulimme näkemään hänet pian joulukuussa pidetyissä koelauluissa.

Halloweenina kirjoitimme ainakin kolmen kappaleen lyriikat. Ne olivat ”Suolilievelaulu”, ”Opening” ja ”Faija!”, jos oikein muistan. Tätä ennen oli jo tehty ”Oi Ben”, joka valmistui ensimmäisenä ja sitä käytimme myös koelaulukappaleena. Koelaulut järjestettiin Espoon pienimmässä nuorisotilassa, Karakalliossa. Ensimmäinen kerta oli joulukuussa ja toinen tammikuussa. Lopulliseen castiin koelauluista päätyivät Hopeanuolen lisäksi, ihanat tiikeriveljekset, Hyena ja Hakuro – nyt ainakin. Cast eli usein muutoksien alla, kun ihmisiä lähti projektista tai koimme mystisiä valaistumisia. Yksi näistä ”valaistuminen” sattui Crossimme kohdalla. Euvalle olimme miettineet Billiä, Wilsonia ja ehkä jotain muutakin – kunnes neiti eräissä harjoituksissa luki Crossin repliikkejä ja olimme myytyjä.

Epäuskoa ja voittoja

Jossain vaiheessa epäusko, oli varmasti monien huulilla. Se ehti käydä myös Hopeanuolemme itsetuntoa nakertamassa. Lauman tavoin kannustimme häntä ja itse olen erittäin ylpeä KiBistä, joka on myös itse sanonut kasvaneensa tämän projektin aikana. Esiintyminen ei hänelle ollut ongelmana, vaan epävarmuus laulun suhteen. Hiljainen mutina alkoi viimein muuttua kuultavaksi ääneksi ja harjoitus alkoi tuottaa suuresti näkyviä tuloksia, joista kaikki iloitsivat.

Lisää voittoja koimme, kun varasin meille kesäksi harjoitustiloja Munkkivuoren nuorisotalolta. Siinä vaiheessa oli usko monilta mennyt siihen, että saisimme Helsingistä hyviä harjoitustiloja. Kameleontin tilat olivat loistokkaat ja saimme käytännössä ne käyttöömme miltei joka viikonlopuksi. Poikkeuksina oli jotkut con-viikonloput, jolloin emme harjoituksia edes pitäneet.

Missä esitys pidetään?

Mielessämme kävi ensin Desucon ja Sibeliustalon Sali, joten olimme Desuun yhteydessä viime vuoden loppusyksystä. Meille vastattiin iloisesti, mutta desupoppoo halusi saada vielä lisää tietoa harjoituksien ym. etenemisestä. Lähetimme heille sähköpostia asiasta, kun materiaalia oli kasassa koelauluista ja muusta. Sitten odotimme ja odotimme, kunnes viimein meille vastattiin. Desucon vastasi kieltävästi, vaikka edellisen vuoden puolella olivat vaikuttaneet kovin kiinnostuneilta. Emme mahtuneet Desuun sen tähden, että salitilat olivat nyt varattu kunniavieraalle ja cosplaylle. Tästä ei ollut syksyllä mitään mainintaa.

Tässä vaiheessa tiesimme, ettemme voisi mennä Ropeconiinkaan, sillä sinne oltiin järjestämässä musikaalia Artun toimesta. Arttu oli mukana myös meidän projektissamme avustajana ja koreografina (Opening koreografia on Artun käsialaa). Ystävällisesti Desucon suositteli meille kääntymistä Traconin puoleen, jota olimme myös itse ajatelleet.

Traconista vastattiin pian ja iloisesti. Käytännössä olimme sitä kaikkea, mitä he olivat hakeneet. Olimme myös itse huojentuneita siitä, että esitys ei olisikaan Desuconissa sillä se olisi ollut jo kesäkuussa ja meillä oli vielä rooleja täyttämättä.

Aukkoja castissa

Kuten saatoimme arvata, olemme saaneet surkutteluja siitä, ettemme käyneet musikaalissa läpi kaikkia Hopeanuolen tapahtumia tai tuoneet esiin kaikkia hahmoja. Hopeanuolessa on paljon hahmoja, niin tärkeitä kuin vähemmänkin tärkeitä. Meille aiheutti pitkään ja hartaasti murhetta Ben, jonka roolitus tuntui olevan suorastaan mahdottomuus. Eikä Ben ollut ainoa. Meillä oli pitkään aukkoja castissä ja tuntui että ne loppua kohden täyttyivät pienillä ihmeillä. Jos meillä olisi ollut enemmän tärkeitä hahmoja, niin hommasta ei olisi varmaan tullut mitään. Kun meillä lopulta oli rajallinen määrä motivoituneita ihmisiä, vaikka meitä oli se 20 koiraa.  Myös musikaalin kesto oli rajallinen, koska mitä luultavimmin emme olisi saaneet pidempää aikaa ohjelmakartalta käyttöömme.

Mutta haasteet vasta tästä alkaa

Sähköposteihin vastaaminen tuntuu olevan jokaisessa conissa toissijainen asia. Tämä raastoi jokaisen musikaalilaisen mieltä, kun tarvittavia tietoja ei tuntunut saavan silloin kun niitä kipeinten tarvitsi. Saimme tietää esiintyvämme Tampere-talon pienessä salissa, joka muutamille oli helpotus. Istumapaikkoja oli permannolla 446 ja sali näytti lämpimän kutsuvalta sen kuvaa katsellessa. Mutta kun saimme tietää, että lavan syvyys ei ollutkaan sellainen mitä olisi toivonut, niin meni monia asia mietinnän alle. Harjoittelimme Munkkivuoressa lattiateippien avulla koreografioita uudelleen, ettei kukaan putoaisi lavalta. Tuo huomen koreografian jouduimme peilaamaan V-muodostelman kohdalla.

Ennen viimeistä harjoitusviikonloppua Munkkivuoressa (27.–28.8.) saimme Traconilta tiedon, että käytössämme olisi sittenkin vain 2 poskimikrofonia ja 2 langatonta standimikkiä. Mikrofonien määrä oli puolittunut joka kerta kun Tracon oli meille niistä ilmoittanut. Ja viikkoa ennen esitystä tämä tuntui kohtuuttomalta – yli 20 esiintyjää ja 4 mikrofonia, joista poskimikkejä tulisimme oikeasti tarvitsemaan. Henkilökohtaisesti minua suututti tämä erityisesti, joten lähetin Traconin väelle sähköpostia asiasta.

Olemme työstäneet projektiamme pitkään ja huolellisesti, jotta se on laadullisesti loistava produktio. Mittakaava on aivan eri kuin satunnaisissa cosplay skitteissä tai muissa coneissa nähdyissä ohjelmissa tai esityksissä. Vastaavaa ei varmasti ole ennen nähty eikä mitä luultavimmin tulla tämän jälkeen näkemään. Suhtautumisenne valmistamaamme ohjelmaan on valitettavan aliarvioivaa.”

Vetosin sähköpostissa siihen, että voimme itse avittaa mikrofoni hankinnoissa jos se on niin vaikeaa. Itse emme saaneet mikrofoneja hankkia, koska niiden piti olla Tampere-talon omia tai sen vuokraamia. Suunnitelmissa oli saada 8 poskimikrofonia ja 3 langatonta perusmikrofonia. Traconilta saisimme ne neljä, eli meidän pitäisi itse maksaa 6 poskimikrofonia ja 1 perusmikrofoni. Mikrofonien vuokrahinta oli 55€/kpl ja seitsemän mikrofonin yhteishinta oli 385€. Aloimme kerätä rahoja kasaan. Monien opiskelijabudjetilla summa kuulosti kamalalta, kun musikaalin lavasteisiin ja moneen muuhun (matkat, puvustus, ruoka jne.) oli kulunut paljon rahaa. Eikä viikon varoitusaika ollut kiva lisä saati se, että rahat pitäisi olla Traconilla ennen tapahtumaa. Saimme avustuksia ulkoisilta tahoilta ja olemme niistä erittäin kiitollisia!

Sitten Tracon ilmoitti, etteivät ne 4 mikrofonia olisi yhteensopivia niiden 7 kanssa, joista olimme maksamassa. Tämä siis tarkoitti että meidän piti maksaa kaikista 11 mikrofonista + 10 % niiden asennuksista ja 40€ valoista. Loppupeleissä summa, joka meidän tuli maksaa oli 650€. Kuun lopussa rahattomilta koirilta se oli aika paljon pyydettyä ja monilla oli itkupuserossa.

….toisin sanoen, ALL MY MONEY ARE BELONG TO HOPANULI!MUZIKAALI”

Vastoinkäymiset eivät saaneet meitä kuitenkaan lannistumaan ja maksoimme vähistä rahoistamme, avustuksista, pankin avuista suuren summan rahaa Traconille. Traconista luvattiin hyvittää conin jälkeen jotain meille koituneista kuluista, jos tilanne olisi plussan puolella. Tuskin kukaan con ohjelmaa järjestänyt on loppupeleissä maksanut ohjelmastaan niin paljon kuin me olemme. En rehellisesti edes halua sanoa loppusummaa tai ajatella sitä moninumeroista lukua.

Haters gonna hate

On muuten turhin argumentti ikinä, mutta pieneksi otsikontapaiseksi tällä kertaa jopa sopiva. Tehdessä musikaalia sattui monenlaista. Saimme osaksemme mm. ”vihataidetta”. Musikaalista oli nimittäin tehty vihapiirroksia ja ilkeitä pilakuvia. Miksi? Vain siksi, että kyseinen henkilö ei pitänyt Hopeanuolesta, eli kyseisestä anime- & mangasarjasta, joten hän kohdisti dissauksensa suoraan meihin. Totta, aika naurettavaa, mutta tälläistäkin näköjään voi sattua.

Desuconin ensimmäisessä podcastissa meidät mainittiin. Ensimmäisen Desucastin voit kuunnella tästä. Eniten siinä pisti ihmettelemään, että jos puhutaan koko Desuconin äänellä niin miksi ei sitten vaivauduta ottamaan asioista selvää? Rehellisesti ensin pinnalla oli myötähäpeä, sillä en itse menisi sanomaan halaistua sanaa asioista, joista en niistä mitään tietäisi. Tietämättömyys turhauttaa, erityisesti kun tiedot on saatavilla sormia napsauttamalla (mm. Facebook sivuiltamme olisi saanut tiedon teatteripuvustuksesta jne.). Desulaiset kuitenkin podcastin 2.osassa kohensivat journalistisia taitojaan, kiitos heille.

Tampere-talolla

Saavuimme Tampereelle perjantaina hyvissä ajoin. Meidän oli määrä harjoitella klo.15–21 välisenä aikana pienessä salissa. Ristiriitainen informaatio siitä, pidetäänkö vänkäri-info pienessä salissa, nakersi monia. Loppupeleissä se pidettiin jossain muualla ja sali oli käytössämme sen n. 5 tunnin ajan (poistua piti ennen yhdeksää, piti siivota jne.).

Saara ei päässyt paikalle sairastumisen takia ja jouduimme vaihtamaan playlist-vastaavan lennosta. Juah, Elinan isoveli, oli alun perin tullut auttamaan Thomasia, valomiestämme, valojen ja spottien kanssa. Perjantaiaamulla hän sai tietää äkillisesti uudesta vastuualueestaan. En ehtinyt edes toivoa, että tämä olisi jäänyt ainoaksi säätämiseksi.

Laumalla meni suhteellisen kauan maskien ja kaiken laittamiseen, kokoamiseen, puvustuksiin. Kuulin äänipöydän luona Tampere-talon väeltä, että emme tule varmaan tulisi käyttämään mikrofoneja tänään kun ne oli tilattu vasta huomiseksi. Juoksemisen ja häsellyksen jälkeen neuvottelin mikrofonit testaukseen ja edes vaihtokäyttöön, jos niitä ei saisi pitää päällä. Testauksessa heti selvisi, että yksi poskimikki oli rikki. Sitten ihmeteltiin, miten mikkilista ei voinut pitää paikkaansa ennen kuin ymmärrettiin että mikrofoneja olisi pitänyt olla kahdeksan. Mutta niitä oli kuusi ja se yksi rikkinäinen. Kuinka ollakaan olimme saaneet väärän määrän mikrofoneja. Mikrofoneja, jotka hädin tuskin toimivat.

Kaikki tuntui leviävän käsiin kun emme ehtineet mennä minkäänmoista teknistäläpimenoa. Äänentasot pomppivat, mikrofonit ottivat ääntä ja eivät ottaneet, ja mikrofonit rätisivät sekä särisivät. Siinä vaiheessa oli mielessä, että tehdään ilman mikrofoneja, vaikka niistä oli kalliisti maksettu. Mutta tämäkin ajatus kumoutui täysin, sillä valoja ja musiikkeja hoivat ihmiset eivät silloin olisi yhtään kuulleet mitä lavalla tapahtuu. Moni oli tuhraantunut, väsynyt, nälkäinen ja useimmilla flunssa tai muu pöpö. Kaikki poistuivat illalla mietteliäinä ja kiukuissaan siitä, että kaikki panostuksemme voisi valua kuin tuhka tuuleen.

Lauantaiaamu

Aamulla pieni sali oli taas käytössämme muutaman hassun tunnin. Ehdimme käydä musikaalia johonkin asti läpi, ennen kuin salissa alkoi varsinainen ohjelma. Sitten vuorossa oli maskeerausta ja ongelmien ratkontaa. Teimme Myyn, Nanin ja Kibin kanssa uuden 7 poskimikrofonin vaihtolistan, joka vaikutti toimivalta vaikka siinä oli entistä enemmän täpäriä vaihtoja. Koko lauantai ennen esitystä oli vielä kaiken kokoamista ja laittamista. Kira paikkasi pahvikarhuja kuntoon, sillä kuljetus oli tehnyt niistä velttoja. Madara hajosi vielä tuntia ennen esitystä ja se paikattiin juomapulloilla.

Olimme varanneet pienen salin tuntia ennen esitystä käyttöömme, jotta olisimme vielä ehtineet tehdä ties mitä tarpeellista. Siinä vaiheessa paniikki alkoi jyskyttää korvissa kun luennonpitäjä luentoineen oli vielä salissa meneillään, kun meidän käyttö vuoromme oli jo alkanut. Jouduin itse huomauttamaan asiasta ja pääsimme saliin. Tosin aikaa tekniseen läpimenoon ei ollut saati kunnolliseen mikrofonien testaukseen. Kärvistellen hyväksyimme tämän, sillä yleisöä piti pian ottaa sisään, jotta paikat saataisiin täytettyä viisaasti. Jonottajia oli ollut hyvän aikaa salin ovilla ja jono oli kiemurrellut kohtalokkaasti siellä täällä. Kaikki halukkaat eivät valitettavasti päässeet esitystä seuraamaan, koska paloturvallisuus- ja esitykseen liittyvistä syistä käytäviä ja kulkuväyliä ei saanut tukkia.

Teatterin taikaa

Aivan liian pian esitys oli alkamassa, mutta sillä hetkellä kaikki tsemppasivat itsensä ja toisensa parhaaseen mahdolliseen vetoon. Monilta jännitys, pelko ja kipristelevä stressaus haihtuivat Opening koreografian jälkeen kun kiiruhdimme lavalta pois raikuvien aplodien saattelemina. Siinä vaiheessa lavan takana kuiskaten ylistettiin sitä miten ihana ja kanssa elävä yleisö meillä olikaan! Tässä Jämsän Otakujen taltiointi:

Oman versiomme julkaisemme Youtubessa myöhemmin. Tässä versiossa tulee olemaan useammalla videokameralla kuvattua materiaalia ja niistä tehdään kattava tallenne, joka lähetetään myös herra Takahashille Japaniin.

Tietenkin pieniä mokia tapahtui ja sattui lavallakin, mutta niihin ei takerruttu kiinni. Esitys olisi varmasti mennyt loistokkaammin, jos AV-puoli olisi ollut kunnossa ja olisimme saaneet harjoiteltua musikaalin kokonaisuudessaan lavalla läpi edes kerran. Esityksemme oli tekninen läpimenomme ja tekniikan osalta se meni aika poskelleen, mutta syy ei ollut meidän tai äänikopissa olevien ihmisten – toimimattomat, särisevät, ulisevat, pätkivät mikrofonit olivat Akakabuton kätyreitä. Tietenkin se harmitti, kun mikrofoneista juuri oli maksettu niin paljon, mutta ne eivät toimineet ja häiritsivät herkkiä kohtia rätinällään. Ne tekivät myös laulamisesta vaikeaa, sillä ei tiennyt kuuluiko oma ääni tai muiden ääni, kun ei mitään kuullut.

Uudestaan!

Välittömästi esityksen jälkeen meiltä tiedusteltiin toista esityskertaa. Alun perin esitys oli tarkoitettu kertaluontoiseksi näyttämään, että kyllä hyvän musikaalin ja ohjelman voi tehdä myös Traconin kaltaiseen tapahtumaan. Mieliin kyllä jäi haikeus, että olisi esitys ollut mukava esittää uudelleen toimivan AV-tekniikan siivittämänä ja lavaan paremmin perehtyneenä. Kuitenkin se tapa, millä meitä kaikin puolin kohdeltiin, jätti ikävän maun suuhun. Jos tulisimme toisen esityskerran vetämään, haluamme että meille luvatuista asioista pidetään kiinni ja että tapahtuma itse pyytää meitä esiintymään. Vaikka meitä on porukassa monta, niin olisi kohtuutonta pyytää meitä maksamaan uudelleen valtavia kustannutuksia siitä että pääsemme esiintymään – ja rahat tästä itselleen kuittaa tapahtuma, kun sali on tupattu täyteen katsojia. Traconiinkin tuli moni vain katsomaan meitä, kiitokset heille!

Rakkaus on Hopeanuoli!musikaali. ♥

Parasta ehdottomasti tässä projektista on ollut laumamme. Se joukko, jonka opimme tuntemaan toisena perheenämme. Yhteishenkemme on ollut loistava. Eniten ihailen sitä avoimuutta, jonka saimme joukkona aikaan. Kaikki uudet tunsivat pian kuuluvansa joukkoon. Kaikki tekivät parhaansa ja joukolla saimme aikaan vieläkin enemmän. Itseäni suretti, mutta myös ilostutti, se miten monet kertoivat ettei ennen musikaalia heillä oikeasti ollut ystäviä. Oli ilo olla tämän projektin järjestäjänä saada kuulla, että se on ollut niin vaikuttava ja tärkeä.

”Ystävät kuulkaa

laumamme on

yhdessä niin vahva

ja voittamaton”

Esitys ja lopulta kaikki sujui hienosti, vaikka mutkia matkalla olikin ja jotkut kuilut tuntuivat ylitsepääsemättömiltä. Näin ei kuitenkaan lopulta ollut. Olimme todellisia uroita ja olen jokaisesta hauvasta ylpeä.

Herra Takahashi

Hopeanuolen piirtäjä ja käsikirjoittaja Yoshiro Takahashi osallistui Tracon tapahtumaan kunniavieraana. Pyynnöstämme huolimatta Takahashin ohjelma (fanivalokuvaus, jota ei ollut ohjelmakarttaan laitettukaan) oli päällekkäin musikaalimme kanssa. Takahashi kuitenkin saapui katsomaan musikaalin lopun (fanivalokuvaus oli venynyt kun ensimmäistä kuvaa oli kuulemma otettu 20min ja kuvaukseen yhteensä varattu aika oli puoli tuntia).

Japanilaisten joukko istuutui eturiviin ja itse Takahashi kuvasi musikaalia innoissaan. Erityisesti Akakabuton huomasin saavan huomiota salamavaloilta.

Kun esitys oli ohi ja iloinen koiralaumamme riehaantui backstagella, saimme yllättäen vieraan. Takahashi tuli backstagelle meitä kiittämään ja kättelemään. Hän kertoi itkeneensä esityksessä ja olleensa liikuttunut. Takahashi pyysi meitä yhteiskuvaan kanssaan ja pian olimme taas lavalla ”isä” keskellämme. Kaikesta työstä, mitä musikaalin eteen oli tultu tehtyä, suurin kiitos oli kyllä se, että Hopeanuolen luoja itse saapui henkilökohtaisesti kiittämään – kädestä pitäen. Sunnuntaina kuulimme Takahashia haastatelleelta japanilaiselta toimittajalta, että sensei oli kehunut meitä. Olimme myös olleet hänen mielestään parempia kuin jokin toinen musikaali, joka kielimuurin takia jäi puolittaisten arvailujen varaan.


Niin kirkkaasti hohtaa aurinko aamuinen, se tuo huomenen

Lopulta voisi miettiä kannattaako hyvän esiintyvän ohjelman järjestäminen? Meidän kohdallamme tyrskyt ovat jääneet taakse ja voimme tuumata selvinneemme. Ja se oli hienoa. Vastaavaa esitystä ei varmasti tulla näkemään, sillä työtaakka projektissa on valtava, vaikka se kuinka hauskalta voi vaikuttaa. Me emme kuitenkaan lannistuneet, olemmehan oikeita uroita.  Auuuuu! Se, kannattaako vastaavanlaisen ohjelman järjestäminen, on teidän päätettävissänne.

Tokion poika, kolmannen joukkueen johtaja, itsemurharyhmän kapteeni ja kaikkien muiden nimien veroinen Smith kiittää.

Advertisements
Posted in: Mielipiteet